Älä jätä minua

Istuin eilen puolisokkotreffeillä. Täytyy myöntää,  elämäni ensimmäisillä. Treffikumppani oli oikein mukava, hauska ja komea ja punkun ja kuoharin kera istuimme puhuen liki 8 tuntia. Jokin kuitenkin tuntui puuttuvan,  kipinä. Se pienen pieni vivahde joka muuttaa ystävyyden rakkaussuhteeksi. Sitä ei voi järjellä selittää. Rakkautta.

Sokkotreffien herättävin hetki tuli kuitenkin jo muutaman konjakin liikaa juoneen naapuripöydän herrasmiehen suusta. Hän muun muassa kertoi elämänsä olevan kuin Bossin partavesi ja pudotteli sitten elämäänsä toistuvasti lattialle. Kaiken roskan keskeltä pystyi löytämään myös helmiä. Hän mm. kysyi, muistammeko Ruususen tarinan herättävintä ajatusta. Sitä, kun prinsessa pyytää nukkuvalta elämältä, että älä jätä minua. En muista, onko tarinassa todella vastaavaa kohtausta, mutta lause jäi kaikumaan minuun.

Tajusin, että vasta kun elämässään kohtaa tuon rukouksen, älä jätä minua, voi sanoa kohdanneet itsensä. Kun joutuu luopumaan sellaisesta, mitä ilman ei voisi kuvitella elävänsä, kohtaa oman heikkoutensa pohjan. Ymmärtää, ettei yksin ole kokonainen. Että tarvitsee toista, ollakseen ehjä. Tommy Helsten lupaa, että sen saa, mistä luopuu. Onko siis niin, että vasta kun kohtaa oman haavoittuvuutensa, menee rikki ja särkyy, voi vasta todella rakastaa? Vasta sitten ymmärtää, että ei tarvitse toista elääkseen,  vaan rakastaakseen. Ymmärtää, että vaikka sydän särkyy, se jatkaa lyöntejään ja pystyy ehkä vielä rakastamaan uudelleen. Ja oikeastaan, vasta sitten pystyy todella rakastamaan, koska silloin ymmärtää, kuinka vahva ihminen on heikoimmillaan.

Jätetyn osa on kova. Siinä joutuu käsittelemään oman arvottomuuden tunteensa. Joutuu kohtaamaan rakkaudettomuuden ja seisomaan alasti kylmässä. Minut on jätetty. Säretty sirpaleiksi ja sydän verta valuvana siirretty syrjään. Luulin, etten voi elää. Mutta elän kuitenkin. Ja vaikka kipu on saatanallinen ja tuntuu loputtomalta , huomaan, että se on saanut sydämeni auki. Se on antanut minulle luvan olla heikko. Ja toivon, se antaa minulle sydämen, joka on täynnä hellää, hyväksyvää rakkautta. Rakkautta itseeni. Ja suuren kaipuun löytää toisen, yhtä avoimen ja herkän sydämen. Ei enää muureja vaan siltoja. Rakkauden siltoja.

Ajatuksia suuren perhejuhlan jälkimainingeissa. Meille eronneillehan kaikki nämä äitienpäivät,  joulut ja juhannukset ovat vain koko maailmaa syleileviä muistutuksia siitä, että olemme yksin. Ja epäonnistuneet pahalla tavalla. Ja silti, elämä jatkuu. Tänään esikoiseni lohdutti äitienpäivälounaalla itkevää pikkusiskoaan: "Sun täytyy vaan ottaa tää rakkaus vastaan niin helpottaa. " siskon vastatessa tälle dramaattisesti itkien, että "mutta kun mikään ei auta. ". Kauhean fiksuja lapsia, maailman parhaita. Tajuaa elämästä jo monta oleellista asiaa. Täytyy vaan ottaa rakkaus vastaan.

 Anna Puu Riko minut

Somerakkautta ja sosiaalipornoa

Pibomies ylittti viime maanantaina rajansa. Maaninen tila kiehui ja kupli minun silmin jo jonkin aikaa. Porinaa olisi voinut helpottaa vaikka nukkumalla, puhumalla, uimareissulla tai kävelyllä, mutta kun porisee tarpeeksi, ne kuplat peittävät selkeän ajatuksen. Kun vauhti kiihtyy, se kiihtyy ja kiihtyy kunnes räjähtää, kiehuu yli ja kaikki tuntuu romahtavan. Siltä se näyttää.

Ulkopuolinen ei voi koskaan tietää ja ymmärtää miltä toisesta tuntuu. Ei ole tarvettakaan. Ihminen on aina toiselle salaisuus. Voi vain jakaa hetkiä yhdessä, pieniä todellisuuksia. Viime maanantaina todellisuus näyttäytyi hyvin erilaisena pibomiehelle ja minulle. Toinen koki tilanteen paniikinomaisena kauhuna (siltä se näytti) ja muuttui peloissaan puolustautuvaksi, voimiaan ymmärtämättömäksi karhuksi. Toisen silmät näkivät maailman vain pentujaan puolustavan leijonaemon kautta.

Ilman apua, jota tilannetta varten olisi pitänyt saada jo paljon paljon aiemmin, tilanne muuttui rumaksi. Toinen jäi itkemään toivotonta, vanhaa samaa itkuaan. Toinen tunsi ettei voi enää elää. Ja kertoi sen kaikille naamakirjassa. Ja katosi. Se muutti tilanteen sekunnissa uudeksi. Toisen itku katosi ja looginen pää otti vallan. Tunteet ja vanha historia katosi eikä millään muulla ollut enää merkitystä. Toinen piti löytää ennen kuin olisi liian myöhäistä.

Maanantai on vieläkin sumua. Puhelin kertoi, että 8 tunnin aikana oli puhuttu 114 puhelua ja kymmeniä ja kymmeniä viestejä oli lähetetty ja vastaanotettu. Naamakitrja täyttyi huolista, voimista, kauhisteluista ja hiton monesta sydämestä. ja pohdiskeluista siitä, miltä sillalta se olisi voinut hypätä. Kauhean paljon vääriä johtoja, niin lankoja kuin päätelmiäkin. Oikeitakin. Seurasi painajaismainen päivä ja yö siitä viestistä, minkä piti lopettaa painajaiset. Aamuyöstä vasta tuli uusi viesti, joka muutti sosiaalipornon astetta pahemmaksi. Julkinen, sekava, helposti väärinymmärrettävä, sairaan mielen kirjoittama viesti, joka toi hetkeksi helpotuksen. Elossa.

Tieto siitä, että toinen oli hengissä katkaisi loogisuuden ja tunteet pääsivät taas valloilleen. Voi julmettu miten oksettava olo tuntemattomien rukouksista ja voimahaleista voikaan seurata. Uhriutuminen saa voimaa ja häpeän ei tarvitse tulla esiin. Voi olla rakastettu. Somessa. Hetken. Koska somerakkaus ei kärsi, ei usko eikä toivo. Se kestää hetken ja sen jälkeen palataan taas koiranpentukuviin ja kliseisiin elämänohjeisiin, joita ei tarvitse noudattaa.

Mutta ruutujen ulkopuolella ihminen jää yksin. Kriisistä seuraa lamaannus. Totaalinen pysähdys, missä pää tyhjenee. Ei enää (tai vielä) itketä. Ei muista tehdä ruokaa lapsille. Toinen ei edes muista lapsia. Siinä tilassa ei somesydämillä ole mitään merkitystä. Ne ei auta nousemaan sängystä, ne ei tee lapsille ruokaa, eikä käske niitä pois muumivideoiden äärestä. Ne ei tuo turvaa eikä ne auta eteenpäin.

Ne harvat oikeat ihmiset, ne jotka lupaa että saa soittaa vaikka keskellä yötä, ne pullantuoksuiset keittiössä viihtyvät keijut, toppahousuiset, lapsia ulosvievät hippipojat ja junalla maailman ääristä matkustavat, pyykiä pesevät siskot auttaa. Ne tekee oikeita asioita. Takoo järkeä päähän tai kuuntelee hiljaa. Ne auttaa. Ne auttoi. 

Pahin on ehkä taas hetkeksi ohi. Elämä jatkuu ympärillä. Minä painin taas samojen asioiden äärellä kuin aina näinä hetkinä. Luovutanko? Unohdanko? Yritänkö elää omaa elämää? Huolehtia itsestä ja lapsista. Jättää sen toisen yksin sinne omaan luolaansa. Yksinäisemmäksi kuin kukaan muu. Pimeään. Vaikka se sattuu enemmän kuin kukaan voi ymmärtää, luulen, että tällä kertaa mun täytyy.

Koska se rakkaus, mikä kusipäisesti soittaa ne poliisit ja unohtaa kerta toisensa jälkeen oman kiukun, herää aamukuudelta lasten kanssa joka jumalaton aamu, nielee uudestaan ja uudestaan sairaan mielen loukkaukset, selittää mummoille ja työkavereille someviestejä, itkee yöt ja yrittää väkisin hymyillä päivät että edes joku  hymyilisi. Se rakkaus tappaa ilon. Se rakkaus tappaa elämän. Ja minä haluan elää.

Ehkä ensi elämässä

Loppuelämäni ensimmäinen syntymäpäivä

Aika vierii ja vyöryy ylitse vauhdilla. Elämän täyttää ruuhkan täyteiset jaksot, joista muistaa jälkeenpäin hämäriä hahmotelmia. Joulu joululta yhä vähemmän perheen lapsista odottaa joulupukkia ja pelkää kiltteyttä vahtivia tonttuja. Ne kasvaa, tajuan.

  Minäkin kasvan. Olen kohta yhtä vanha kuin äitini mummoutuessaan. Yhden samanikäisen työkaverin luokkakaveri oli jo vaari. Minäkin voisin olla. En vaari, mutta mummo. Ja kun kasvan, ajattelen koko ajan enemmän kuolemaa, sitä että tämä kaikki päättyy vielä. En usko oikein mihinkään, joten en saa lohtua siitäkään, että elämä jatkuisi toisessa muodossa. Koen vain ahdistusta siitä, etten ehdi olla onnellinen, vaan kuolen tyytymättömyyden tilassa ja kadun elämätöntä elämääni. Tyypillinen ikäkriisi, otaksun.

Sain kouraani kirjan positiivisesta psykologiasta ja ehdin lukea onnellisuudesta, siitä kuinka ihmisen muisti pettää ja jälkeenpäin luulee olleensa onnellisempi kuin on kuvitellutkaan. Ja siitä, miten aivot luulevat olevansa onnellisia kun hymyilee, vaikkei hymyilisi oikeasti. Niin sanotaan, että on onnellinen kun vain päättää olevansa.

Yksi ystävä sanoi tänään, että pitää lopettaa Se, mikä ei toimi ja kokeilla muuta. Se herätti minut. Se, ja huominen syntymäpäivä. Ja isän paha sairaskohtaus. Elämä on nyt, sitä ei voi odottaa. Mutta kun mietin, miten eläisin parhaiten, tajusin, etten ole koskaan oppinut kuulemaan itseäni. En tunnista tunteitani enkä tiedosta tarpeeksi ajatuksiani ja rakennelmia niiden takana. Niinpä päätin, että se on ensimmäinen askeleeni kohti minun elämääni. Tutustun itseeni.

Siispä, ihanaa loppuelämän ensimmäistä syntymäpäivää minulle. <3

Rakkaudesta minuun elämäni suunta muuttui tänään

Opin tänään jotain  rakkaudesta. Opin, ettei minun arvoni ole kiinni sinun rakkaudestasi. Olen hyvä, arvokas, kaunis ja ihana juuri sellaisena kuin olen. Niinkuin sinäkin olet. Olen kaivannut rakkautta, joka kertoisi minulle, että minä olen hyvä ja arvokas, rakastettava. Olen kaivannut katseita, jotka näkisivät minut kauniina. Olen kaivannut huomiota, jotta olisin olemassa. Olen kaivannut sinua, että minä olisin minä.

Ja sitten yhtäkkiä tajusin sen, etten tarvitse sinua. Ettet sinä tarvitse minua. Minä olen, sinä olet, vaikka meitä ei olisi. Rakkauteen voi kasvaa vain itsensä kautta. Rakkaus toiseen on sitä, että hyväksyy toisen, että näkee toisen niin kauniina ja ihanana ja täydellisenä, juuri sellaisena kuin se on. Rakkaus itseensä on sitä, että näkee itsensä niin kauniina ja ihanana ja täydellisenä, juuri sellaisena kuin on.

Jos on niin onnekas, että löytää ihmisen, joka täyttää jokaisen rakkauden kaipuisen hetken, löytää ihmisen, joka on joka hetki täydellisen läsnä, katsoo aina juuri oikealla tavalla, sanoo aina juuri oikeat sanat, rakastaa aina juuri niinkuin tahdot, voi olla totaalisen onnellinen ja nähdä itsensä rakastettavana aina ja aina vaan. Meille lopuille eheytymisen ainut keino on rakastaa itseään. Hyväksyä oma keskeneräisyys, omat kivut, omat virheet. Hyväksyä se pieni lapsi itsessä, joka kaipaa rakkautta. Tunnistaa ne hetket, joina tuntee olevansa surullinen, vihainen, häpeissään, ja nähdä ne kaipuuna rakkauteen. Nähdä konfliktit tilanteina, joiden kautta tunnistaa omat vanhat kipunsa. Nähdä ne hetket kipuina, jotka kaipaavat parannusta. Rakkautta. Ja sitten rakastaa niitä haavoja. Antaa kipujen tulla ja korjaa ne rakkaudella. Hyväksyy, tuntee ja rakastaa.

Olosuhteet ovat petollisia, ne muuttuvat ja ovat arvaamattomia. Kaikki ympärillä on vain muutosta. Emme voi vaikuttaa siihen, mitä ympärillämme tapahtuu. Voimme ainoastaan vaikuttaa siihen, miten me muutokset koemme. Todellisuus on aina vain meidän tulkintamme todellisuudesta. Jos koemme itsemme hyvänä ja rakastettuna, koemme todellisuuden suurimmaksi osaksi aikaa hyvänä. Jos näemme itsemme huonona, koemme todellisuuden hyökkäävänä, petollisena ja pelottavana.

Rakkaus taas on pysyvää. Rakkaus on elämä ja rakkaus on voima. Kun näen itsessäni olevan pienen, rakkautta ja hyväksyntää janoavan lapsen, on minun helpompi ymmärtää tunteeni. Ja olla toimimatta niiden mukaan. Voin antaa tunteen, hylkäämisen pelon, surun, vihan, minkä vain, tulla, olla ja mennä. Ja olla toimimatta sen mukaan. Voin hyväksyä  itseni juuri tällaisena juuri tällä hetkellä ja ymmärtää olevani keskellä muutosta, prosessia, joka vie minua eteenpäin, kohti rakkautta, jolloin en enää tarvitse toista kertomaan minulle, että olen rakastettava. Silloin se kaikki on vain ylimääräistä hyvää, joka tuo elämään lisää iloa. Mutta en tarvitse sitä.

Ja kun osaan rakastaa itseäni tarvitsematta siihen toista, osaan rakastaa myös toista, juuri sellaisena kuin se on, virheineen, keskeneräisyyksineen kaikkineen. Täydellisenä, kasvavana ihmisenä. Tarvitsematta sitä.

<3


Tämän jutun juurella on ihanat, rakkauden täyteiset Kotkansydän nettisivut ja etenkin Virtaava energia kirjoitus. Mahtavat sivut kelle tahansa, etenkin meille kipujemme kanssa painiskeleville. Olen lukenut vain murto-osan, ja oivaltanut jo nyt paljon. Kiitos niistä kirjoittajalle. :) Jutun pohjalla on myös ihanat ystävyyssuhteet, joiden kautta kasvaa joskus enemmän kuin varsinaisten rakkaussuhteiden. Kiitos niistäkin. :) Taustalla on myös ne kivuliaat rakkaussuhteet, joiden konfliktien kautta oppii joka kerta jotain uutta omista kivuistaan, ilman sitä ymmärrystä ei voi kasvaa. Erityisen iso kiitos niistä. :)

Ilman rakkautta emme kasva itseksemme

Myrskyssä eletään taas. Blogin alkutekstiin voisi vaihtaa kuvaukseen kuuden lapsen yksinhuoltaja. Puolikaskin on nyt ihan kokonainen. Pibomies muutti ystävänpäivänä pois ja olen ihan virallisesti taas yksin. Yksin seitsemän hengen taloudessa. Käsittämätön epäonnistumisen tunne valtaa joka solun ja keskityn tällä hetkellä lähinnä hengittämään. Muuhun ei juuri riitä voimia.

Tiedän, että kaikki vielä näyttää joskus hyvältä. Tiedän, että uskallan vielä joskus rakastaa. Mutta nyt kaikki sattuu kovaa. Itsesuojeluvaistot on nollissa ja samalla satasella. Kaikki tuntuu absurdilta ja elämä vain suurelta näyttämöltä. Ilmeisesti näytelmässä esitetään minun elämää, saan sen vielä joskus haltuuni, mutta juuri nyt vain seuraan sivusta ihmeellistä draamaa ympärilläni.

Ystäväni kysyi facebookissa mitä kertoa nuorille rakkaudesta. Halusin vastata, että varoittaisi niitä ettei ikinä rakasta mitään, etteivät satuta itseään. Kirjoitin kuitenkin, että rakkaus on sitä, että näkee toisessa sen täydellisen olennon, joka se pohjimmiltaan on. Ja että ilman rakkautta, emme voi kasvaa itseksemme. Kaipaan itseäni, kaipaan rakkautta, niin että sattuu.

Toinen ystävä suositteli lukemaan Oshoa, kirjaa yksinolosta, vapaudesta ja rakkaudesta. Suuntaan kirjaston hörhöhyllyille ja toivon löytäväni vastauksen onneen sieltä, vaikka todellisuudessa kaipaisin vain ihmistä, joka rakastaisi minut ehjäksi, näkisi minussa minut virheideni takaa. Luulen kuitenkin, että sen täytyy olla ensin minä. Ehkä Osho auttaa siinä. Kerron sitten.

Sillä välin laitan kai treffipalstoille ilmoituksen imettävältä äidiltä, jonka mahdollisuudet baaripokailuun ovat nollissa, että täällä kaivattaisiin vähän läheisyyttä, kelpaisko??

Pienen Toukan tulevaa elämää ei uskalla vielä edes ajatella, se sattuu ihan liikaa.  

Kaksi taiteilijaa kahdeksan hengen taloudessa

Tasa-arvo. Mitä se on? Wikipedian arvostetun määritelmän mukaan tasa-arvolla tarkoitetaan kaikkien ihmisten välistä yhtäläistä arvoa yksilöinä ja yhteiskunnan jäseninä, Suomessa puhuttaessa nimenomaan naisten ja miesten välistä. Olen itse aina ollut sellainen "ei se oo niin justiin-feministi". Mun mielestä ihmiset on ihmisiä ja joskus naisten ja miesten välillä on isojakin eroja, johtuu ne sitten genetiikasta tai kulttuurisista arvoista. Jotain mätää tässä kaikessa silti on.

Jo aika pienenä huomasin, että vanhimpana tyttönä mie autoin pienempien serkkujen kaitsimisessa huomattavasti enemmän kuin muutaman vuoden vanhempi poikaserkkuni. Tajusin myös teininä, että jotain outoa ja kiehtovaa oli siinä poikien maailmassa, jossa ne skeittas tai soitti punkkia ja mie hengailin mukana. Passiivisena sivusta katselijana, jonkun tyttökaverina tai kaverina. Mutta en itse tekemällä vaan olemalla. 

Jossain vaiheessa kyllästyin siihen, että mua pidettiin vain nättinä tyttönä. Ei taitavana, ei lahjakkaana. Ei edes typeränän tai ärsyttävänä. Ei taiteilijana, ei opiskelijana, ei aktiivisena kansalaisena, vaan nättinä tyttönä. Leikkasin kultaiset kiharat ja annoin kaikki vaatteet pois. Kuljin sänki päässä ja samoilla sammareilla varmaan vuoden. Opin naiseudesta paljon, vaikka tyttö vielä olikin. Jostain syystä sana painaa enemmän silloin kun sitä ei ole häiritsemässä kauniit kiharat. Ihmeellistä oli, miten paljon valintaansa joutui selittämään. Sain käsityksen siitä, että ihan automaattisesti vapautta ja valtaa omaan itseensä ei ole, vaikka onkin. 

Opin lisää naiseudesta äitiyden myötä. Aloin odottamaan esikoista silloin kun muut vielä bailas yöt ja hummas päivät. Yhtäkkiä kaikki puhelut tulikin miehelle. Mun kaverit soitti sitä mukaan keikoille ja kekkereille. Mie lopetin olemasta. Mie odotin. Olin vauvakone. Ja sitten kun vauva syntyi, tuli itsellekin kriisi siitä, pitääkö nahkarotsi vaihtaa mariraitoihin. Pitääkö naisen näyttää äitinä erilaiselta kuin miltä se muuten näyttää? Pitääkö olla erilainen? 

Pitkän äitiysrumban myötä olen oppinut asiasta yhtä jos toista. Olen käynyt läpi matkan äitiroolista takaisin itseeni. Olen ollut kotiäiti, opiskeleva äiti ja työssäkäyvä äiti ja nyt sekin äiti, joka on äitiyslomalla kotona vauvan kanssa ja vie isommat tarhaan. Uskallan kuudenteni kanssa olla just sellainen äiti ja nainen kun haluan, ilman että mun pitäisi enää saada hyväksyntää sille keltään. Ja onneksi aika harva enää kuuden lapsen äidin valintoja kehtaa kauheasti arvostellakaan (ainakaan päin naamaa). 

Mutta ihan tasa-arvoisia me naiset emme ihan vielä ole miehiin verrattuna. Kotona mie huomaan sen siinä, että vaikka meillä minun käsityksen mukaan asuu kaksi aikuista taiteilijaa, vain toisella niistä on aikaa ja tilaa toteuttaa itseään. Sillä välin kun toinen nauhoittaa uutta biisiä kolme päivää hiljaisuudessa tai keikkailee ja treenaa miten haluaa, toinen ei kirjoita tai maalaa, vaan vaihtaa vaippoja ja imettää. Pesee pyykkiä ja tekee ruokaa. Kuskaa lapsia ja pukee kurahousuja. Siitä on tasa-arvo kaukana. En tiedä kuinka syvällä minussa olevat rakenteet rakentavat itselleni tätä seinätöntä vankilaa vai rakentaako sen tämä vallitseva epätasa-arvo. Käytäntö kuitenkin osoittaa, ettei vanhemmuus jakaudu tasaisesti vaan sitoo toisen, kun toiselle se lisää statusarvoa. 

Pohdin sitä, miksei useammat isät antaudu vanhemmuudelle kuten äidit tekee. Onko se meissä sisään rakennettuna vai olemmeko oppineet tähän. Eikö ihan samalla tavalla isukki voisi jättää uran luomisen vuoden tai kahden ajaksi hollille ja kieltäytyä kekkereistä vedoten siihen, että nyt eletään imetysaikaa? Vastaisi vaan, että vauva tarvitsee nyt meitä kotona. Äiti tarvitsee nyt isiä kotiin auttamaan imetys-vaipparumbassa ja sillä siisti. Valintoja kaikki tyynni. niinhän se on. Ja ihan samoin minäkin voisin tietysti valita, että en imettäisi ja menisin vaikka töihin. En kuitenkaan halua. Eli valintoja vaan.

Tyytyväinen toukka, tasapainoinen piboisä ja alavireinen äiti

Vauva-arki on vienyt minut mennessään. En ole ehtinyt kirjoittaa, ja vähän tuntuu, etten oikein ole ehtinyt muutakaan. Vauva tarvitsee minut niin kovasti koko ajan, ettei muuta oikein mahdu olemaan. Niin kai sen kuuluu mennäkin. Mutta kun ympärillä on viisi muuta vipeltäjää ja aika vaikeita tilanteita, niin vauvankin tarvitsevuus tuntuu vaatimuksilta. Tasapaino antamisen ja saamisen suhteen tuntuu kiikkuvan väärillä urilla, janoan jatkuvasti jotain itselleni: aikaa, tilaa, vapautta. Onneksi on tieto siitä, että se vielä helpottaa. Alakulo ja hormoonihöyryt kuuluvat imetykseen, tiedän senkin onneksi kokemuksesta. On onni, että vauva ei ole ensimmäinen, vaikka se tavallaan onkin. Ja vauva on onneksi ihanan tyytyväinen oloonsa lähes koko ajan.

Ja pibomies on muuten maailman paras isä, yllättävää kyllä. Tai ei kai se yllätyksenä tavallaan ole tullut, mutta kuitenkin. Raskausaikana mietin niin paljon sitä, että jäänkö yksin, että nyt on ihmeellistä kun en olekaan. Toukka-vauvan isä rakastaa täysillä, sitä en ikinä epäillytkään. Ihmeellistä ja mahtavaa sen sijaan on, että se jaksaa olla motivoitunut omasta hyvinvoinnistaan yhä vain. Se haluaa pysyä kunnossa, ilman masennusta ja hypettä, ja tekee tosissaan töitä sen eteen: nukkuu kunnolla, joogaa, syö terveellisesti, syö lääkkeensä, rauhottuu, nostaa mielialaa ajatuksen voimalla, puhuu.. Ja on pysynyt ihmeellisen tasaisena jo ihmeellisen pitkään. Onneksi.

Huomaan kuitenkin pelkääväni melkein koko ajan vähän. Tarkkailen syksyn pimenevien iltojen vaikutusta, mietin onko se väsyneempi kuin ennen, suutun sisälläni jos se pelaa tietokoneella tai valvoo yhtenä iltana pidempään. Olen huolissani. Pelkään uutta masennuskautta. Ja olen myös huolissani omasta jaksamisesta. Pelkään miten käy jos mie väsyn. En jaksa pitää huolta itsestä ja huomaan välillä olevani tosi poikki. Yhtenä iltana tajusin, että mie pystyin samaistumaan siihen olotilaan, missä pibomies oli monta viikkoa (..vai kuukautta?) viime talvena, että käpertyy omaan koloonsa ja sulkee kaiken pois.. mullakin on niitä olotiloja. Pakotan itseni kuitenkin pois niistä, pakotan itseni ulos ja pakotan itseni tekemään asioita. Ja ahdistus ajoittain helpottaakin.

Yritän päästä pois pelostakin. Yritän myös päästä pois kontrolloinnista. Yritän luottaa siihen, että kaikki on ihan hyvin, vaikken hallitse kaikkea. Yritän vakuuttaa itseni siitä, että lapset pärjää kyllä. Yritän luottaa siihen, että uusi isä osaa omalla tavallaan ja joskus paremminkin. Yritän vakuuttaa itseni, että elämä pyörii ihan hyvin, vaikka mie oisin vähän väsynyt. Yritän oppia antamaan luvan itselleni olla väsynyt ja alakuloinen. Yritän luottaa siihen, että toinen jaksaa kantaa silloin kun minä en niin kovasti jaksa. Ja yritän myös jaksaa.

Perhe tuntuu kuitenkin jo perheeltä. Ihan joka riita ei lopu enää eroaikeisiin. Jotain pysyvää on syntynyt Toukan myötä. Ollaan tultu jo pitkästi eteenpäin, mutta paljon on vielä edessä. Jatketaan askel kerrallaan ja pyritään enimmäkseen kulkemaan samaan suuntaan.